Kalajuttu
Tältä sivulta voi lukea Lauran ihmeellisetä medaljongista ja kesälomaseikkailusta.
Lapsia voi myös pyytää kertomaan omia kalajuttujaan,
joita saa vapaasti liioitella, niinkuin kalajutuille on tapana käydä...
IHMEELLINEN MEDALJONKI
Lauralla oli jännittävä kesä. Hän oli juuri täyttänyt seitsemän vuotta ja menisi syksyllä kouluun. Lisäksi hän oli ensimmäistä kertaa elämässään viettämässä kesälomaviikkoa yksin ilman omaa perhettään. Lauran isä ja äiti olivat vielä tämän viikon töissä, sitten he lähtisivät koko porukka omalle mökilleen Saimaan rannalle. Nyt Laura oli ensimmäistä kertaa elämässään merellä saaristossa kuusivuotiaan serkkunsa Kallen sukulaisten luona. Kallen isoisä ja mummi asuivat saaressa. Siellä oli monella tapaa samannäköistä kuin omalla mökillä Saimaalla, mutta vettä oli vieläkin enemmän joka puolella. Oli jännittävää ajatella, että tämä meri ylsi aina Intiaan tai Afrikkaan asti – tästä rannasta pääsisi veneellä esteettä vaikka maailma ympäri.
Rannalla oli silokallioita, jotka tuntuivat paljaiden varpaiden alla ihanan siloisilta, koska niillä ei kasvanut yhtään sammalta tai karheaa jäkälää. Sen sijaan kaikissa koloissa rehotti uskomattoman kauniita kukkia. Kallioiden ja kivien välissä oli paljon hauskoja leikkipaikkoja, ja rantahiekasta voi kerätä pieniä simpukankuoria. Kalle kertoi, että keväällä rannalta saattoi löytyä kaikkea kiinnostavaa talvimyrskyjen tuomaa roinaa. Kuinka jännää olisikaan ollut löytää esimerkiksi pullopostia, jossa olisi kaukomailta tullut aarrekartta tai muuta, Laura mietti.
Yksi asia kuitenkin hieman suretti Lauraa. Illalla nukkumaan mennessä tuli ikävä omaa isää ja äitiä. Erityisesti harmitti se, että Laura oli unohtanut kotiin kauniin medaljonkinsa, jossa oli sisällä pieni valokuva koko perheestä. Medaljonki oli kullanvärinen ja saatu perintönä Lauran mummolta. Laura piti sitä aina kaulassaan kaikissa juhlissa tai kun oli yökylässä jossain tai vanhemmat olivat reissussa. Medaljongin sisällä olevaa valokuvaa katselemalla Lauralle tuli turvallinen ja läheinen olo, vaikka vanhemmat oikeasti olisivat olleet kaukanakin – ja nyt medaljonki oli jäänyt matkasta.
Kallen perhe oli oikein mukava ja aamulla ylös noustua Laura oli melkein unohtanut koti-ikävän. Sitten aamiaispöydässä Kallen mummi äkkiä lupasi, että illalla hän saisi medaljongin! Laura oli innoissaan, vaikka ei ihan ymmärtänyt, miten se oli mahdollista. Ehkä äiti oli lähettänyt unohtuneen korun postitse? Voi, kuinka mukavaa! Laura piristyi heti, ja jopa Kallen ehdotus kalastuskilpailustakin alkoi tuntua heti paljon kiinnostavammalta kuin edellisenä iltana.
Ja niin Laura ja Kalle päättivät onkia kilpaa. Kasvimaan kompostin takana oli paikka, josta oli hyvä kaivaa matoja onkeen syötiksi. Kalle oli hyvin varma voitostaan, sillä olihan hän onkinut niin monet kerrat. Laura taas ei ollut koskaan ennen kalastanut. Lapset istuivat laiturille ja heittivät onkensa mereen.
Vähän ajan päästä Lauran onkivapa nyki – hän oli saanut kalan! Se oli raidallinen ahven. Kalle kertoi, että ahvenen tuntee raidoista, punaisista vatsaevistä ja piikkisestä selkäevästä – ja siitä saisi tosi herkkua, kun sen paistaisi pannulla. Kala irrotettiin varovaisesti koukusta ja laitettiin vesisaaviin. Kala tukehtuu, jos sen ottaa pois vedestä. Jotta se ei kärsisi, pitää se tainnutta nopeasti noston jälkeen. Sen homman saisi hoitaa Kallen isoisä, mutta siihen asti kalat pärjäisivät vesisaavissa.
Kohta nyki Kallen ongessa, mutta saalis oli niin säälittävän pikkuinen, että se piti laskea takaisin mereen kasvamaan. Sitten kului pitkä aika, eikä kummallakaan napannut. Lapset söivät eväsnyytistä tummaa saaristolaisleipää, jossa oli graavisiikaa päällä, tomaattia ja mehua. Se oli herkkua! Tulisipa vain lisää kalaa, sillä mikään ei maistu yhtä hyvälle, kuin itse pyydetty kala! Sitä paitsi Laura johti ongintakilpaa yhdellä kalalla.
Kohta pienten onkijoiden kädet väsyivät ja he kiinnittivät onkivavat kiven alle ja loikoivat laiturilla ja katselivat pilviä. Laura ajatteli kotiväkeään ja medaljonkiaan ja antoi katseensa seurata yllä kaartelevia lokkeja. Lokitkin syövät kaloja, Laura mietti. Yhtäkkiä varjo liukui Lauran kasvoille ja yksi lokki sanoi yläilmoista:
”Tulkaapa mukaan, niin haetaan lohta.”
Kylläpä Laura hämmästyi! Hän pomppasi pystyyn ja huomasi samalla, että sehän oli vain Kallen isoisä! Lauraa nauratti. Hän oli ollut jo puoliunessa. Mutta ei siinä mitään, Kallehan suorastaan kuorsasi auringon lämmössä!
Isoisääkin nauratti, kun hän huomasi, että Kalle oli nukahtanut.
”Tehdäänpä pieni jäynä Kallelle”, hän ehdotti Lauralle kuiskaten. ”Tule mukaan, niin mennään hakemaan sinulle lohta.”
Ja niin Laura ja Kallen isoisä hipsivät hiljaa laiturilta niin, ettei Kalle heräisi. Kun he olivat päässeet soutuveneelle asti, isoisä kertoi Lauralle, mistä oli kysymys.
”Oletkos huomannut nuo vähän matkan päässä rannasta kelluvat poijut ja liput?” Kallen isoisä kysyi, ja Laura katseli laineilla keikkuvaa aitausta ihmetellen. ”Me kasvatamme noissa verkkoaitauksissa kirjolohia”, isoisä kertoi. ”Ihan samaan tapaan kuin jotkut kasvattavat maalla vaikkapa lampaita tai nautoja”, hän jatkoi. ”Me ruokimme niitä ja pidämme huolta niiden terveydestä. Sinunkin kotikaupunkisi kaupoissa myydään täällä kasvanutta kirjolohta – ja jos kala pyydystetään tänään, se on jo huomenna kaupassa, niin nopeasti se kuljetetaan.”
Laura kuunteli silmät ympyräisinä. ”Tuleeko meidän kauppias aina tänne teille asti ostamaan kalaa?” hän ihmetteli. ”Ei kauppias itse ehdi”, isoisä selitti. ”Me myymme kalan tukkukauppiaalle, joka ostaa kalaa myös muilta kasvattajilta sekä tehtaasta, jossa osasta kalaa tehdään kaikenlaisia jalosteita, kuten kalapihvejä, leikkeitä ja kalapullia esimerkiksi. Teidän kauppiaanne ostaa sitten oman myyntivalikoimansa tukkukaupasta.”
”Mutta nyt käydään nappaamassa yksi kirjolohi meille itsellemme iltaruuaksi”, isoisä jatkoi ja kauhaisi kalan haavilla veneeseen. Sitten hän tainnutti ja veresti kalan heti. Laurasta se näytti pikkuisen hurjalta, mutta hän tiesi, että sillä tavalla kala ei yhtään kärsisi pyydystämisestä. ”Kauppaan lähtevät kalat pakataan jäämurskan sekaan, jotta ne säilyvät hyvin tuoreina”, isoisä selosti. "Voisi olla aika hauskaa herättää Kalle laittamalla kourallinen kylmää jäätä niskaan", isoisä virnuili, "mutta minulla on parempi idea..."
Rannalla laiturinnokassa kuului edelleen Kallen uninen tuhina. Isoisä meni piiloon suuren katajan taakse ja Laura hiipi hiljaa Kallen viereen ja huusi: ”Katso miten ison kalan minä sain onkeeni!”
Kalle heräsi ja hyppäsi säpsähtäen pystyyn. Kyllä häntä harmitti! Laura oli onkinut jo kaksi kalaa ja hän itse ei ollut saanut kuin sen yhden, joka oli niin pieni vielä, että se piti päästää takaisin mereen. Olipa noloa, että hän oli nukahtanut! Kalle oli niin hämmästynyt, ettei saanut vähään aikaa sanaa suustaan. Sitten hän hoksasi, mikä oli vialla! ”Et sinä tuota ole voinut onkia!” Kalle huusi. ”Ei kirjolohia ole Suomen luonnossa! Olet käynyt hakemassa sen kasvatusaltaasta! Huijausta!”
”Niin onkin.” Laura myönsi ja pelkäsi, että Kalle suuttuisi oikeasti. Mutta Kallea alkoikin naurattaa. Myös isoisä tuli nauraen esiin katajan takaa.
”Oletpa sinä fiksu poika!” Isoisä kehui Kallea, joka oli tuntenut kalan ja ymmärtänyt vitsin. ”Käydäänpä nyt viemässä kalat mummille niin saadaan illemmalla herkutella.”
Myöhemmin illansuussa huumaava tuoksu leijaili keittiöstä. Kallen mummi oli paistanut lohta ja keittänyt uusia perunoita ja tehnyt ihanaa raikasta kermaviilikastiketta sekä nokkosmuhennosta. Pöydässä oli myös Lauran herkkua tummaa ja makeahkoa saaristolaisleipää sekä naapurin kasvihuoneelta kurkkua ja tomaattia. ”Kas tässä jokaiselle oma lohimedaljonki”, mummi sanoi ja tarjoili kaikille lautasen nenän eteen. ”Lohimedaljonki?” Laura katseli suu auki lautasellaan olevaa perhosen muotoista herkullisen näköistä kalapalaa. ”Tämäkö on medaljonki?” Laura kysyi nolona. Päivä oli ollut niin hauska, että hän oli jo ihan unohtanut, että mummi oli aamulla luvannut medaljongin. Laura vain oli kuvitellut sen tarkoittavan hänen omaa kaulariipustaan.
Kallen mummi hymyili. ”Lohimedaljonki paitsi maistuu taivaalliselle, myös näyttää hienolta. Se tehdään leikkaamalla lohesta poikittain viipale ja kiepauttamalla viipale nahkapuolet vastakkain. Sitten vain paistetaan grillissä tai pannulla.” Kalassa on sitä paitsi paljon terveellisiä vitamiineja ja rasvahappoja sekä kasvaville lapsille että aikuisille”, mummi kertoi.
”Mitä ne sellaiset mitaviinit ja rasvat ovat?” Laura kysyi. ”Mitaviini!” hihitti Kalle. ”Vitamiinit ovat sellaisia näkymättömän pieniä, mutta sitäkin tärkeämpiä aineita, joita saa monipuolisesta ruuasta. Kalan tärkein vitamiini on D-vitamiini, joka auttaa esimerkiksi pitämään luut vahvoina. Kalan rasvahapoilla on paljon hyviä vaikutuksia terveyteen. Niihin viitataan myös vanhassa sananlaskussa: syö särkee, se kasvattaa järkee”, Mummi selosti. ”Kalaa pitäisikin kaikkien syödä säännöllisesti. Kaksi kertaa viikossa eri kalalajeja vaihdellen on hyvä määrä."
Viikko kului nopeasti. Ilma oli aurinkoinen ja Laura ja Kalle olivat uimassa joka päivä. Hauskin paikka oli liukumäkikallio. Se oli sileä ja loiva rantakallio, jonka teki liukkaaksi silkkisen pehmeä vaaleanvihreä ahdinpartalevämatto. Toinen kiinnostava paikka oli vanha venevaja rannassa. Venevaja näytti ulospäin ihan tavalliselta punaiselta pikku mökiltä, mutta siinä ei ollutkaan lattiaa kuin vain vähän reunalla ja keskelle voi ajaa veneen ikään kuin autotalliin, koska vaja oli rakennettu puoliksi veden päälle. Sinne oli jännää uida sisään uimapatjan kanssa.
Kun kotiinlähdön aika koitti, Laura ei olisi millään malttanut lähteä. Vielä pitkään hän muisteli leikkejä Kallen kanssa ja varsinkin sitä hauskaa ongintakilpaa, kun Kalle oli nukahtanut ja luullut vähän aikaa, että Laura oli onkinut sen kirjolohen! Lauran äitikin nauroi jutulle. Sen sijaan Laura ei kertonut kenellekään, että hän oli ikävöinyt aluksi niin paljon omaa medaljonkiaan ja sitten luullut lohimedaljonkia koruksi.
Joskus Laura pyysi vanhempiaan laittamaan lohimedaljonkia ruuaksi. Aina silloin Laura mietti, että tämä kala oli ehkä tullut Kalle-serkun isovanhempien saaresta. Joka kerta kun Laura söi lohimedaljonkia, häntä hymyilytti. Ihan kuin Kalle ja tämän isoisä ja mummi ilmestyisivät paikalle, vaikka eivät oikeasti siinä olleetkaan ja kaikki kesämuistot muuttuivat eläviksi. ”Medaljongit ovat ihmeellisiä.” Laura mietti. ”Siellä merellä korumedaljonki auttoi koti-ikävässä ja täällä kaupungissa lohimedaljonki auttaa meri-ikävässä!”
- Johanna Häkkinen
